Ydinaseiden vastainen toiminta käynnistyi välittömästi sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli pudottanut Hiroshimaan ja Nagasakiin atomipommit elokuussa 1945, ja pommien kauhistuttava tuhovoima paljastui maailmalle. Vanhat rauhanjärjestöt kuten IPB reagoivat nopeasti täysin uuteen uhkaan ihmiskunnalle, ja mm. ydinfyysikot ja tutkijat perustivat ydinaseiden vastaisen Pugwash-liikkeen, jonka tunnetuin toiminta on maailmanlopun kellon asettaminen muutamaa minuuttia vaille keskiyötä. Maailman tilanteen muuttuessa viisareita on ajoittain siirretty jonkin verran lähemmäksi tai kauemmaksi keskiyöstä.
Rauhanliike kylmän sodan aikana
Neuvostoliiton ensimmäisen ydinkoneen jälkeen 1949 ydinasevarustelu kiihtyi ja suurvallat lisäsivät asearsenaaliaan pyrkien kauhun tasapainoon. Pikkuhiljaa myös rauhanliike havahtui tähän uhkaan. Englannissa perustettiin 1958 Campaign for Nuclear Disarmament (CND) sekä Committee of Hundred. 1960-luvulla Yhdysvaltojen Physicians for Social Responsibility laati ja julkaisi laskelmia mahdollisen ydinaseen vaikutuksista Amerikan suuriin kaupunkeihin. Kansainvälisen ilmapiirin kiristyessä ja ydinasevarustelun kiihtyessä syntyi 1970-luvulla erityisesti Euroopassa laaja ydinaseiden vastainen liike. Olennainen tässä oli European Nuclear Disarmament (END) -liike, joka vastusti tiukasti sekä Yhdysvaltojen Pershing- ja euro-ohjuksia että Neuvostoliiton SS-20-ohjuksia. Vuonna 1980 perustettiin lääkäreiden International Physicians for the Prevention of Nuclear War (IPPNW), jossa oli aktiivisesti mukana sekä yhdysvaltalaisia että neuvostoliittolaisia lääkäreitä. 1970- ja -80-luvuilla Euroopassa marssi miljoonia ihmisiä ydinaseita vastaan. Tällä oli myös vaikutusta. Ydinaseriisunta supervaltojen välillä käynnistyi ja monia ydinaseisiin liittyviä kansainvälisiä sopimuksia, kuten keskipitkän kantaman ydinohjussopimus (INF) vuonna 1987, saatiin solmittua.
Ydinaseiden uhkan näennäinen väheneminen
Kylmän sodan loppumisen, Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton romahdus tukivat alkuun ydinaseriisuntaa, ja ydinaseiden uhka tuntui selvästi väistyvän. Ydinaseiden määrä väheni alle kolmannekseen huippuvuosien asearsenaaleista.
Niitä ei kuitenkaan hävitetty kokonaan, ja toisaalta ydinasevaltioiden ”kerhoon” liittyi uusia jäseniä. Intia julistautui ydinasevallaksi 1998 ja Pakistan heti perään. Israel on jo pitkään kehitellyt ydinaseita, vaikka se ei ole sitä virallisesti myöntänyt, ja Pohjois-Korealla on ollut ydinase ainakin kymmenen vuotta. Samanaikaisesti kansainvälinen ilmapiiri on kiristynyt, suurvaltojen suhteet ovat viilentyneet. Kaikki ydinasevaltiot ovat ryhtyneet modernisoimaan ja kehittämään ydinpelotettaan.
Ydinaseiden vastainen liike oli 2000-luvun alkupuolella säästöliekillä. Ydinaseista ei suuresti keskusteltu sen enempää valtioiden välillä, mediassa kuin kansalaisjärjestöissä. Toisaalta ymmärrys ydinaseista ja kauhun tasapainosta heikkeni, ja siellä täällä poliittiset johtajat alkoivat puhua ydinaseista ”löysästi”, kuin ne olisivat mitä tahansa kansainvälisen politiikan käyttöesineitä.
ICAN perustetaan
2000-luvun alussa lääkärijärjestö IPPNW laati yhdessä ilmastotutkijoiden kanssa mallinnuksia rajoitetun ydinsodan vaikutuksista. Tulokset olivat erittäin huolestuttavia: Intian ja Pakistanin välinen ”paikallinen” ydinsota johtaisi ilmastonmuutokseen, jonka seurauksena jopa miljardia ihmistä uhkaisi nälänhätä (linkki toisaalle). Tarvittiin siis uusi, lääkärijärjestöä laajempi ydinaseiden vastainen liike. ICANia lähdettiin ideoimaan, ja yksi merkittävä liikkeellelähtö tapahtui IPPNW:n maailmankongressissa Helsingissä Paasitornissa ja Rauhanasemalla vuonna 2006. Tämän jälkeen liike levisi Australiaan, ja varsinaisesti ICAN perustettiin vuonna 2007. Kansainvälinen Punainen Risti oli alusta lähtien voimakkaasti mukana.
ICAN pyrki alusta lähtien kokoamaan toisaalta kaiken sen tiedon, joka on olemassa ydinaseiden humanitaarisista ja ilmastovaikutuksista, ja toisaalta kokoamaan laajan kansainvälisen verkoston levittämään tätä tietoa ja toimimaan ydinaseiden hävittämiseksi. Mukaan saatiin myös ydinaseettomia valtioita.
Olennaista oli, että keskustelu saatiin käännettyä siihenastisista ydinaseriisunnan teemoista megatonneista ja ohjusten kantomatkoista ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin. Vuosina 2013–14 järjestettiin kolme kansainvälistä sekä valtioiden että ICANin kansalaisjärjestöverkostojen välistä kongressia teemalla Humanitarian Impacts of Nuclear Weapons: Oslossa, Norjassa 2013; Nayaritissa, Meksikossa 2014 ja Wienissä Itävallassa 2014.
Samanaikaisesti vuonna 1968 solmittu ydinaseiden leviämisen estämiseksi solmittu ydinsulkusopimus ajautui yhä suurempiin vaikeuksiin. Sopimuksen solmimisen jälkeen neljä maata lisää on hankkinut ydinaseita eivätkä ydinasevallat ole osoittaneet pienintäkään halua luopua omista ydinasearsenaaleistaan. Ajoittain ydinsulkusopimuksen tarkastusneuvotteluissa ei ole saatu minkäänlaista loppuasiakirjaa aikaan.
Ydinasekieltosopimus
Ydinsulkusopimuksen ajauduttua umpikujaan ryhtyivät monet ydinaseettomat maat – jotka kuitenkin ovat jatkuvasti ydinaseiden uhkan alla – ajamaan YK:ssä täydellistä ydinaseiden kieltämistä samaan tapaan kuin muut joukkotuhoaseet (biologiset ja kemialliset aseet) on kielletty kansainvälisillä sopimuksilla. ICAN ja sen kansalliset järjestöt tutkivat voimakkaasti tätä prosessia. YK:ssa käynnistettiin neuvottelut sopimuksesta, ja se hyväksyttiin heinäkuussa 2017. Tämän ydinasekieltosopimuksen ratifioiminen eri maissa on vielä kesken.
Nobel
Syksyllä 2017 ICAN sai Nobelin rauhanpalkinnon. Perusteluissa korostettiin erityisesti sitä, että ICAN oli vaikuttanut ratkaisevasti ydinasekieltosopimuksen syntyyn ja että ICAN oli kääntänyt keskustelun ydinaseiden inhimillisiin vaikutuksiin.
* * *
