Ydinaseet ovat erittäin tuhovoimaisia aseita, minkä vuoksi niiden turvallisuuteen on pyritty kiinnittämään paljon huomiota. Englannin kielessä tästä turvallisuudesta käytetään kahta eri termiä. Nuclear safety tarkoittaa lähinnä teknistä turvallisuutta – ettei mikään räjähdä tahattomasti, eikä radioaktiivista ainetta tai säteilyä pääse karkaamaan valmistus- tai kuljetusprosessien aikana. Tähän turvallisuuskäsitteeseen kuuluvat erilaiset, moninkertaiset tahattoman räjähdyksen estämiseen liittyvät varmistusmekanismit, radioaktiivisen säteilyn tarkkaileminen ja säteilysuojaus sekä kuljetusten turvallinen toteuttaminen. Nuclear security liittyy enemmän sotilaalliseen ja poliittisen päätöksentekoon ja maailmantilanteeseen. Esimerkiksi siihen, kuinka suuri osa ydinaseista on jatkuvassa laukaisuvalmiudessa ja minkälaisia varoaikoja hälytyksestä laukaisuun pidetään yllä.
Tekninen turvallisuus (safety) on vuosikymmenten mittaan kohentunut, mutta tahattomasti syttyvän ydinsodan mahdollisuus on edelleen jatkuvasti olemassa. Ydinlataukset voivat räjähtää ja ydinohjukset lähteä siiloistaan vahingossa. Hälytysjärjestelmät voivat virheellisesti ilmoittaa vastapuolen ohjusten olevan tulossa, jolloin vastaisku ydinaseilla käynnistyy.
Toistaiseksi vääristä hälytyksistä ei ole seurannut ydinsotaa. Monta kertaa vastuulliset upseerit ovat jättäneet vastaiskun toteuttamatta ja jääneet odottamaan vahvistusta hyökkäyksestä, jota ei onneksi koskaan tullut. Mikäli jatkossa päätöksentekoa vastaiskusta jätetään yhä enemmän tekoälylle (kuten tietyissä autonomisissa asejärjestelmissä jo nyt), kasvaa tahattomasti laukaistavan vastaiskun todennäköisyys. Kun tunnetut tekoälyn kielimallit (Anthropicin Claude, OpenAI:n ChatGPT ja Googlen Gemini) pantiin pelaamaan simuloitua sotapeliä toisiaan vastaan, seurasi 95 prosentissa skenaarioita ydinaseiden käyttö.
Niin kauan kun ydinaseita on olemassa, on ehdottoman välttämätöntä, että vastuu niiden käytöstä säilyy inhimillisellä päätöksentekijällä.
Yhdysvaltojen osalta tiedossa on satoja läheltä piti -tilanteita, joissa joko tahaton ydinräjähdys on ollut lähellä, ydinaseita on päätynyt väärään paikkaan tai hälytysjärjestelmä on virheellisesti ennakoinut vastapuolen ohjushyökkäystä. Venäjän vastaavista tilanteista on vähemmän tietoa, mutta näitäkin arvellaan olleen satoja. Eric Schlosserin kirjassa Command and control on analysoitu erityisesti näitä Yhdysvaltojen tilanteita.
Kun Neuvostoliitto teki ensimmäiset ydinkokeensa elokuussa 1949 ja kehitti oman ydinaseensa, ryhtyivät amerikkalaiset kehittelemään erityistä ydinsotastrategiaa. Tilanne muuttui erityisen vakavaksi entistä tuhovoimaisemman vetypommin kehittämisen seurauksena: amerikkalaiset testasivat omaansa vuonna 1952 ja Neuvostoliitto heti seuraavana vuonna. 1950-luvun lopulla Yhdysvalloissa mietittiin vakavasti ensi-iskun tekemistä, koska se olisi ainoa tapa selvitä ydinsodasta. Laadittiin Single Integrated Operational Plan, joka oli voimassa vuosina 1960–2003. Mukana suunnittelussa olivat muun muassa presidentti John F. Kennedy, puolustusministeri Robert McNamara ja sittemmin ulkoministeri Henry Kissinger.
B-52-pommikoneita jatkuvasti ilmassa pommeineen
Yhdysvaltojen ensi-iskun ja vastahyökkäyksen valmius perustui pitkään pommikoneisiin (B-52) ja niistä pudotettaviin atomipommeihin. Nämä lentäisivät Neuvostoliiton alueelle (ja tarvittaessa muualle, Kiinaan ja Itä-Eurooppaan) pudottamaan pomminsa. Koska oli olemassa vaara, että Neuvostoliitto tekisi ydinaseilla ensi-iskun, piti vastaiskun valmius olla jatkuvasti olemassa. Näin ollen B-52-koneita oli koko ajan ilmassa tietty määrä vetypommit ruumassaan. Lisää koneita seisoi kiitoradoilla pommit pakattuna ja miehistö päivystämässä vieressä. Tämä käytäntö lopetettiin vasta vuonna 1991.
Yhdysvalloissa siviilit (presidentin kanslia) ja sotilasjohto kiistelivät pitkään johtoketjun toimivuudesta. Jos päätösvalta on koko ajan vain presidentillä, mitä tehdään, kun on 15 minuuttia aikaa tavoittaa presidentti tai jos presidentti on jo kuollut. Pikkuhiljaa sotilaat ja hälytysjärjestelmät saivat yhä enemmän valtaa ydinasevalmiudessa, mutta päätösvalta on pysynyt yksinomaan presidentillä.
Yhdysvaltojen B-52-pommikoneille sattui useita vakavia onnettomuuksia. Ne syttyivät palamaan, moottorit sammuivat, koneet törmäsivät ilmatankkauksessa yms. Jälkeenpäin on arvioitu, että vuosien mittaan on ollut satoja tilanteita, joissa ydinpommi oli päätynyt ”epänormaaliin” ympäristöön, eli esimerkiksi keskelle tulipaloa tai maahan syöksyvään lentokoneeseen. Myös ukkonen saattoi aiheuttaa vaaratilanteen: Italiassa Jupiter-ohjukseen osui salama, osa sen pattereista aktivoitui ja tritium vapautui vetypommiin. Yhdessäkään näistä tilanteissa ydinase ei onneksi kuitenkaan räjähtänyt.
Turvallisuus vai toimintavarmuus
Sotilasjohto ja aseiden kehittelijät kävivät jatkuvaa kiistaa turvallisuuden (safety) ja toimintavarmuuden välillä. Sotilaille oli tärkeintä, että tositilanteessa pommit varmasti toimisivat. Näin ollen liian tehokkaita suojakeinoja ei voitu asentaa ja käyttää, koska se olisi vaarantanut ydinaseen käytön silloin, kun sitä tarvittiin. Turvallisuusinsinöörit ryhtyivät joka tapauksessa kehittämään tarkempia suojakeinoja:
1) Pommin sisäisen aktivointikoodin tulee olla niin monimutkainen, ettei sellainen voi syntyä sattumalta tai vahingossa (oikosulun tms. johdosta).
2) Laukaisun (firing) ja räjäytyksen (detonation) välillä täytyy olla fyysinen este, joka varmistaa, ettei näiden välille voi syntyä yhteyttä tulipalon, räjähdyksen, putoamisen tms. seurauksena. Vain tarkasti määritetty laukaisukoodi voi läpäistä esteen.
3) Laukaisumekanismissa tulee olla tekijä tai osa, joka tekee laukaisun mahdottomaksi, mikäli pommi joutuu ”epänormaaliin” ympäristöön (tulipalo tms.). Viimeksi mainittua ryhdyttiin vaatimaan 1970-luvun alussa ja se toteutui vasta 1990-luvulla.
Huumeongelma
Erityisesti Yhdysvalloissa ovat huumeet olleet turvallisuusongelma myös ydinaseiden hallinnassa. Neuvostoliitossa ja Venäjällä ongelma on todennäköisemmin ollut selvemmin alkoholin käyttö. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa työskenteli ydinaseiden parissa 114 000 ihmistä, ja heistä 1,5 prosenttia eli yli 1 500 ihmistä menetti luotettavuusluokituksensa huumeiden vuoksi. Eräässä ohjustukikohdassa paljastui huumeidenvälitysrinki, ja osa henkilökunnasta myönsi käyttävänsä marijuanaa, kokaiinia tai LSD:tä myös työaikana. Muutama heistä oli vastuussa Minuteman-ohjusten kohdevalinnan koodauksesta. Titan II -ohjuksen kontrollikeskuksesta on ainakin kertaalleen löytynyt marijuanaa.
Vakavimmat onnettomuudet
Merkittävässä osassa onnettomuuksista on ollut selkeä riski ydinaseen räjähtämisestä vahingossa. Muutamissa tapauksissa tilanne sai aikaan radioaktiivisen plutoniumin leviämisen, vaikka itse ydinräjähdystä ei tapahtunut. Suurimmassa osassa tapauksia ei kuitenkaan ole ollut suoranaista riskiä maailmanlaajuisen ydinsodan syttymiselle tahattomasti.
Eräänä yönä tammikuussa 1961 tankattiin Pohjois-Carolinan yllä ilmassa B-52-lentokonetta, jossa oli kaksi neljän megatonnin (Mt) vetypommia. Siiven polttoainetankkiin syntyi vuoto. Koska tästä seurasi polttoaineen syttymisvaara, tankki tyhjennettiin. Tämä aiheutti tasapainohäiriön ja kone joutui syöksykierteeseen. Miehistö hyppäsi laskuvarjoilla, ja suurin osa selvisi hengissä.
Tyhjässä koneessa keskipakoisvoima veti ohjaamossa olevaa taljaa, jolloin toisen pommin kiinnityslukko irtosi ja pommi putosi. Tässä putoamisessa pommin varmistin tuli jotenkin kiskaistuksi, ja pommi reagoi siten kuin se olisi pudotettu tahallaan. Patterit aktivoituivat, laskuvarjo aukesi, barometriset katkaisijat sulkeutuivat. Ajastus (joka olisi voinut räjäyttää pommin ilmassa, mutta jota ei tietenkään ollut asetettu) umpeutui, jonka jälkeen seuraavat patterit aktivoituivat. Pommi osui maahan, pietsosähköiset kristallit rikkoutuivat ja lähettivät sytytyssignaalin.
Pommi ei kuitenkaan räjähtänyt. Ainoa rajoite, joka esti pommin räjähtämisen, oli se, että pommin pudotessa se oli ohjaamossa kytketty ready/safe-kytkimessä asentoon safe. Jos siinä olisi ollut ready-kytkimen Ground tai Air (maassa tai ilmassa) -asento, olisi pommi räjähtänyt.
Toinen pommi ei aktivoitunut näin pitkälle. Sen laskuvarjo ei auennut, ja sen radioaktiivista uraania sisältävä osa vajosi niin syvälle suohon, ettei sitä koskaan löytynyt. Siellä se on vieläkin.
Kuuban kriisin aikaan 28. lokakuuta 1962 Yhdysvaltojen tukikohdassa Japanin Okinawalla olevilla ydinasejoukoilla oli päällä korkea hälytystila kaksi. Hälytystilassa yksi päästään ydinohjuksen laukaisuun jo minuuteissa. Saarella on neljä tukikohtaa, kussakin kaksi ohjuskeskusta ja näissä neljä risteilyohjusta. Jokaisessa risteilyohjuksessa on 28 ydinkärkeä. Ohjuksia oli suunnattu muun muassa Hanoihin, Pekingiin ja Vladivostokiin. Yksi upseeri vastaa aina yhden tukikohdan ohjuksista. Erään ohjuskeskuksen ryhmälle tuli radioteitse hälytyskoodi (kahdesti koodi, joka oli sama kuin heillä oleva, eli syntyi ”match”). Koodin loppuosa vastasi vielä erillistä kuriiripussissa olevaa koodia. Tämän piti tarkoittaa laukaisukäskyä. Outoa oli se, ettei tätä ennen ollut tullut hälytystilan nostoa ensimmäiseen luokkaan, minkä pitäisi tapahtua ennen laukaisua. Lisäksi osa kohteista oli muualla kuin Neuvostoliitossa, mikä oli myös outoa. Lopulta puhelinvarmistus selvitti hälytyksen vääräksi juuri ennen kuin ryhmä oli jo laukaisemassa ohjuksia.
Tammikuussa 1966 jälleen ilmatankkauksessa B-52-pommikone (jossa oli nyt neljä vetypommia) törmäsi tankkauskoneeseen meren yllä Espanjan rannikolla. Pommikone repeytyi, tankkauskone räjähti ja kaikki siinä olleet kuolivat. Pommikoneesta miehistö ehti hypätä. Osa päätyi mereen ja kaikki selvisivät hengissä.
Yksi pommi löytyi rannalta läheltä Palomaresin kylää räjähtämättömänä, sen laskuvarjo oli auennut. Toinen oli myös pudonnut maalle ja löytyi vuorokauden kuluttua. Se oli räjähtänyt osittain ja levittänyt plutoniumia ympäristöön. Varsinaista ydinräjähdystä ei kuitenkaan tapahtunut. Kolmannen pommin yksi laskuvarjo oli avautunut, tästäkin pommista osa oli räjähtänyt ja levittänyt plutoniumia tomaattipelloille.
Virallisesti radioaktiivinen vuoto kiellettiin, mutta alue dekontaminoitiin eli puhdistettiin radioaktiivisesta aineesta, kaikki vihannekset hävitettiin ja tuhat kuutiometriä maata vietiin Yhdysvaltoihin haudattavaksi.
Neljättä pommia etsittiin merestä viikkotolkulla, ja se löytyi vasta parin kuukauden kuluttua. Ensimmäisessä nostoyrityksessä nostokettinki katkesi ja uusi yritys onnistui viikon päästä. Tästä tilanteesta saatiin myös ensimmäiset lehtikuvat ydinpommista julkisuuteen.
Ohjushälytysjärjestelmä
Kun ydinaseiden kuljettamiseksi kohteeseen alettiin kehittää mannertenvälisiä ohjuksia, tarvittiin järjestelmä, joka tunnistaisi nämä ydinohjukset ajoissa. USA ryhtyi rakentamaan ohjushälytysjärjestelmää (North American Air Defence Command NORAD) 1950-luvun lopulla. Tavoitteena oli, että tutkat ehtisivät havaita hyökkäyksen ja omat aseet ehdittäisiin laukaista ennen ohjusten tuloa. Ohjusten torjuminen ei tuolloin (eikä kunnolla nytkään) olisi ollut mahdollista.
Ohjusten kehittelystä huolimatta Yhdysvaltojen ydinasestrategia perustui pitkään jatkuvassa valmiudessa oleviin pommikoneisiin. Tähän liittyi myös arvovalta- ja rahoituskiistoja maajoukkojen ja ilmavoimien välillä. Ohjusten havaintojärjestelmä rakennettiin muun muassa Grönlannin Thuleen. Varokeinona oli, että yksi pommikone oli siellä jatkuvasti ilmassa. Ja jos Thulen tukikohta lakkaisi raportoimasta säännöllisesti eli hiljenisi täysin, olisi sitä vastaan suunnattu ohjushyökkäys todennäköinen.
Järjestelmä teki alkuun useita virheitä. Vuonna 1961 ohjuspuolustus aktivoitui ja hälytystaso nousi tasolle, joka merkitsi 99,9 prosentin todennäköisyyttä tulossa olevalle ohjushyökkäykselle. Silloin suurvaltasuhteet olivat kuitenkin kohtuulliset, ja pääsihteeri Nikita Hruštšov oli parhaillaan neuvottelemassa New Yorkissa. Yhdysvaltalaiskenraalit odottivat 20 minuuttia, eikä hyökkäystä tullut. Hälytystaso voitiin laskea. Grönlannin Thulessa sijaitsevat tutkat ja tietokoneet olivat tulkinneet Norjan takaa nousevan täysikuun ohjushyökkäykseksi.
Toukokuussa 1967 riehui ilmakehässä voimakas aurinkomyrsky, geomagneettinen roihupurkaus. Tämä vaurioitti kolmea pohjoista tutkajärjestelmää siten, että ne vaikenivat. Tämä tulkittiin alkuun ohjushyökkäykseksi näille tutka-asemille. Joku NORADissa soitti kuitenkin avaruussääpalveluun ja sai kuulla, että toimintahäiriön aiheutti ennennäkemätön auringon hiukkaspurkaus. Kaikki nämä asemat olivat tuolloin maapallolla ”päivän” puolella. Ne alkoivatkin heti toimia normaalisti, kun maapallo kierähti ja ne pääsivät ”varjoon” aurinkomyrskyltä.
Thulen tukikohdan onnettomuus
Tammikuussa 1968 Thulen tukikohdan ”vahtina” toimivassa pommikoneessa (jossa oli aina mukana neljä vetypommia) syttyi tulipalo. Lämmitykseksi ja pehmusteeksi asetettu vaahtomuovi syttyi ohjaamossa palamaan, eikä sitä saatu sammutettua. Miehistö suuntasi kohti tukikohtaa (ulkona oli –30 °C ja kaamos) ja hyppäsi laskuvarjoilla mahdollisimman lähelle sitä. Kone murskautui jäälle parin mailin päässä tukikohdasta. Yksi piloteista kuoli, yksi palellutti jalkansa, jotka piti amputoida, ja viisi selvisi vammoitta. Lentokone paloi 5–6 tuntia ja sulatti jäätä. Alueella syntyi merkittävä radioaktiivinen päästö. Pommi räjähti (taaskaan ei kuitenkaan syntynyt ydinräjähdystä), ja pommin osat reagoivat plutoniumin kanssa ja tulivat hyvin radioaktiivisiksi. Palasia levisi laajalle alueelle, ja radioaktiivisuutta levisi veden mukana kauas onnettomuuspaikasta. Jos kone tai räjähtämätönkin pommi olisivat osuneet tukikohtaan ja se olisi ”vaiennut”, olisi tämä voitu tulkita Neuvostoliiton ohjushyökkäykseksi.
Simulaatio väärässä paikassa, viallinen siru
Ohjushälytysjärjestelmässä tapahtui myöhemminkin virheitä. Marraskuussa 1979 Yhdysvaltojen ohjushälytysjärjestelmä varoitti ohjushyökkäyksestä. Valtava näyttö kuvasi ohjusten laukaisua sekä sukellusveneistä että Neuvostoliiton alueelta. Ensimmäiset iskut osuisivat maaliin kuuden minuutin kuluttua. Hyökkäyksen ajoitus tuntui kuitenkin oudolta, kansainvälinen ilmapiiri oli pikemminkin lientymässä. Sotilasjohto otti yhteyttä tutka- ja maa-asemiin, jotka eivät olleet havainneet ohjuksia. Hälytys kuitenkin annettiin, pommikoneita nousi ilmaan, ohjussiiloissa pantiin hälytys päälle ja ilmavalvonta valmistautui tyhjentämään USA:n ilmatilan siviilikoneista. Mitään hyökkäystä ei koskaan tullut. Väärän hälytyksen syy oli se, että joku oli pannut NORADin tietokoneeseen erehdyksessä nauhan, joka sisälsi harjoitushyökkäyksen.
Kesäkuussa 1980 Zbigniew Brzezinski (USA:n presidentin turvallisuusneuvonantaja) herätettiin keskellä yötä, koska näytti siltä, että Neuvostoliiton sukellusveneet olivat laukaisseet 220 ydinohjusta kohti Yhdysvaltoja. Tällä kertaa maailmantilanne oli oikeasti kireä, Neuvostoliitto oli miehittänyt Afganistanin ja Yhdysvallat boikotoi Moskovan olympialaisia. Brzezinski pyysi soittamaan takaisin, kun tilanne varmistuisi. Seuraava soitto ilmoitti matkalla olevan 2 200 ohjusta (lähes koko Neuvostoliiton ohjusarsenaali). Brzezinski valmistautui soittamaan Valkoiseen taloon.
Kävi kuitenkin ilmi, etteivät tutkat olleet havainneet mitään. Vika oli tietokoneen vaurioituneessa sirussa. Kun ohjushälytysjärjestelmä lähetti jatkuvasti testiviestejä ilmoittaakseen olevansa toiminnassa, tulevien ohjusten määrä oli näissä varmistusviesteissä tietysti aina nolla. Nyt viallinen tietokoneen siru lisäili viestiin ylimääräisiä kakkosia: 0 muuttui 220:ksi ja 00 muuttui 2200:ksi. Sirun korjaus maksoi 46 senttiä, mutta vika olisi voinut maksaa miljoonien ihmisten hengen. Uudet rutiiniviestit eivät maininneet ohjuksia.
Räjähdys Titan II -ohjuksen siilossa
Syyskuussa 1980 huoltomiehet olivat tarkistamassa ja tankkaamassa Titan II -ohjuksen polttoainesäiliötä Arkansasissa, kun säiliön kannen holkki putosi siiloon ja vaurioitti alempaa säiliötä. Sen sisältämä hapetin alkoi vuotaa. Vuotoa ei saatu hallintaan, tukikohdassa tapahtui kaikenlaista sähläystä, ja lopulta yhdeksän tunnin päästä siilossa räjähti. Siilon kansi oli kiinni. Se irtosi ja lensi 200 metrin päähän. Tämän jälkeen yhdeksän megatonnin ydinkärki lensi satoja metrejä ilmaan, kääntyi ja putosi alas 30 metrin päähän, mutta ei onneksi räjähtänyt. Vain yksi ihminen kuoli, hänkin keuhkopöhöön hapetinkaasun hengittämisestä, ei räjähdyksen seurauksena.
Mitä tiedetään Neuvostoliiton onnettomuuksista tai vääristä hälytyksistä
Vuonna 1983 kansainvälinen ilmapiiri oli erittäin kireä. Yhdysvallat oli sijoittamassa Pershing-ohjuksia Eurooppaan. Neuvostoliitto ampui alas korealaisen matkustajakoneen, joka oli eksynyt sen ilmatilaan. Venäläiset luulivat sitä amerikkalaisten sotilaskoneeksi.
Syyskuussa 1983 Neuvostoliiton ydintukikohdassa tietokoneet ilmoittivat, että viisi amerikkalaista Minuteman-ohjusta on parhaillaan matkalla Neuvostoliittoon. Everstiluutnantti Stanislav Petrov päätti odotella varmistusta, jota ei koskaan tullut. Syyksi väärään hälytykseen paljastui tietokoneen ja tutkajärjestelmän virhetulkinta pilvistä heijastuneista auringonsäteistä. Stanislav Petrovista on tehty dokumenttielokuva The man who saved the world (katsottavissa Youtubessa). Sankarin asemaa Neuvostoliitossa hän ei saanut, mutta ei myöskään tuomiota ohjeiden noudattamatta jättämisestä.
Lokakuussa 1983 Natolla oli sotaharjoitus Able Archer, jossa harjoiteltiin ydinaseiden käytön johtoketjua. Neuvostoliitto epäili, että kyseessä olisi valeasu oikealle ensi-iskulle, ja sen ydinaseet ja lentokoneet olivat erityisvalmiudessa Puolassa ja Itä-Saksassa.
Neuvostoliittolainen ydinohjuksilla varustettu sukellusvene K-129 katosi miehistöineen kaikkineen Tyynellämerellä vuonna 1968. Syynä oli todennäköisesti ohjuksen nestemäisen polttoainevuodon aiheuttama kemiallinen räjähdys. Venäläiset etsivät alusta pitkään. Myöhemmin hylky paikallistettiin lähes viiden kilometrin syvyyteen Havaijilta luoteeseen. Yhdysvallat käynnisti vuonna 1974 salaisen operaation hylyn nostamiseksi, ja saikin siitä osia sekä kaksi ydinohjuksilla varustettua taistelukärkeä haltuunsa. Jäännösten radioaktiivisuus viittaa siihen, että muutama taistelukärjen imploosioräjähde laukesi levittäen plutoniumia ympäristöön.
Arviolta 15 ydinkärjellä varustettu neuvostoliittolainen sukellusvene K-219 upposi Atlantilla vuonna 1986. Syynä oli ilmeisesti jälleen nestemäisen polttoaineen räjähdys. Ainakin yksi ohjusputkista räjähti. Kolme miehistön jäsentä kuoli onnettomuudessa, mutta 25 ihmistä saatiin pelastetuksi. Nosto- ja hinausyrityksistä huolimatta alus lopulta upposi, ja sen mukana kaikki siinä olleet ydinräjähteet.
Myös vuonna 1989 neuvostoliittolainen ydintorpedoja kantanut sukellusvene K-278 upposi, tällä kertaa Barentsinmerellä. Miehistöstä kuoli 42 jäsentä. Meressä havaittiin radioaktiivisuuden nousua, joskaan ei hälyttävässä määrin, ja tilannetta on seurattu.
Tammikuussa 1995 Luoteis-Norjasta laukaistiin raketti, joka oli viemässä norjalaisamerikkalaista, revontulia tutkivaa satelliittia kiertoradalle. Raketti kulki lyhyen aikaa samaa rataa, jota amerikkalaisten Minuteman-ohjukset käyttäisivät matkalla Pohjois-Dakotasta Moskovaan. Myöhemmin noustuaan korkeammalle raketin rata muistutti Trident-sukellusveneiden ohjusten rataa. Venäjällä luultiin ydinhyökkäyksen alkaneen. Ydinaseiden laukaisukoodit sisältävä salkku tuotiin presidentti Boris Jeltsinille, ja hän alkoi jo aktivoida koodeja. Venäjän ohjussukellusveneet asetettiin hälytystilaan. Kahdenkymmenen neljän minuutin kuluttua laukaisusta tutkat havaitsivat, että raketti on matkalla mereen.
Norjalaiset säätutkijat olivat kyllä tiedottaneet venäläisille siviiliviranomaisille tästä suunnitellusta raketista, mutta tieto ei ollut kulkenut heiltä Venäjän sotilasorganisaatioon ja siten tutka-asemille saakka.
Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä 1990-luvun alussa Kazakstanissa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä olleet ydinaseet siirrettiin Venäjän federaatioon. Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen tilanne oli ajoittain hyvin kaoottinen. Paljon ydinmateriaalia joutui kadoksiin ja mitä ilmeisimmin myös ns. vääriin käsiin. Emme edelleenkään tiedä, missä kaikki tuo ydinaseisiin ja niiden valmistukseen liittyvä materiaali tällä hetkellä on.
Läheltä piti -tilanteet 2000-luvulla
Ydinaseriisunnan ja aseiden määrän vähenemisen ja toisaalta pommikoneiden jatkuvan ilmapartioinnin loppumisen seurauksena onnettomuudet vähenivät. Myös tekniseen ydinturvallisuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota 1990-luvulta lähtien. Mielenkiintoista kyllä, ydinkoekiellon (Comprehensive test ban treaty, 1992) vastustajat vetosivat aikanaan kovasti turvallisuuteen (safety) ja testauksen tarpeeseen kiellon estämiseksi.
Vuodesta 2017 lähtien Venäjä on testannut pohjoisessa Arkangelin alueella ohjuksia, joiden käyttövoimana on ydinreaktio. Kesällä 2019 tällainen ohjus räjähti lähellä Sverodvinskin kaupunkia, ja läheisen Nyonoksan kylän asukkaat evakuoitiin. Räjähdys tapahtui ohjuksen ydinkäyttöisessä moottorissa. Ohjuksessa ei ollut ydinkärkeä, mutta periaatteessa tällaiset ohjukset voisivat kuljettaa myös ydinaseita.
Yhdysvalloissa ilmeni leväperäisyyttä myös suhteessa ydinaseiden kuljetuksiin ja sijoitukseen. Vuonna 2003 neljä Minuteman III -ohjusten kärkikolmion sulaketta toimitettiin vahingossa Utahista Taiwanille (niitä luultiin helikoptereiden akuiksi), ja virhe huomattiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2009 kuusi risteilyohjusta ydinkärkineen lastattiin Dakotassa vahingossa B-52-pommikoneeseen, joka ensin seisoi yön yli vartioimattomana kentällä ja lensi sitten ohjuksineen päivineen Louisianaan rikkoen tiukkaa sääntöä, ettei ydinaseita saa lennättää Yhdysvaltojen ilmatilassa. Virhe havaittiin vasta, kun kone oli seissyt Louisianassa yhdeksän tuntia. Amerikkalaisilta meni siis puolitoista vuorokautta havaita, että puoli tusinaa ydinpommia oli kateissa.