Tutkimusten ja historian analysoinnin perusteella näyttää ilmeiseltä, ettei ydinaseista ole hyötyä muiden maiden pakottamisessa toimimaan ydinasevaltion tahdon ja tavoitteiden mukaisesti, kirjoittaa Kati Juva.
Yhdeksällä valtiolla on ydinaseita. Näistä viisi kuuluu ydinsulkusopimukseen. Kaksi valtiota, Yhdysvallat ja Venäjä, omistavat lähes 90 prosenttia kaikista ydinasevarannoista.
Ydinaseita perustellaan lähinnä puolustuksellisina aseina ja pelotteena, vaikka ne alun perin kehitettiin nimenomaan hyökkäysaseiksi – ensi ajatuksellisesti Saksaa vastaan ja sitten käytännössä Japania vastaan. Pitkään ydinasevaltioiden doktriineissa oli avoimesti mukana mahdollisuus ydinhyökkäykseen eli ensi-iskuun, jolla voisi tuhota vastustajan ydinasevarastot ennen kuin se iskee. Tästä oli tarkat suunnitelmat esimerkiksi Yhdysvalloissa 1950-luvulla, eikä ydinaseiden ensikäyttö ole edelleenkään poissuljettua. Ainoastaan Kiina on yksiselitteisesti sitoutunut olemaan käyttämättä ydinaseita ensimmäisenä, samoin Intia on todennut noudattavansa ensikäytön kieltoa.
Ydinaseet ja pelote valloitusta ja hallinnon vaihtoa vastaan
Ydinsulkusopimuksen ulkopuoliset ydinasevaltiot perustelevat ydinaseitaan sillä, että ne estävät muita valtiota hyökkäämästä heidän alueelleen. Erityisen selkeästi tämä koskee Pohjois-Koreaa, mutta myös Intia ja Pakistan katsovat ydinaseiden suojaavan heitä toistensa hyökkäyksiltä.
Toisaalta voidaan ajatella, että luovuttuaan alueellaan sijaitsevista ydinaseista 1990-luvun alussa Ukraina asetti itsensä alttiiksi Venäjän hyökkäyssodalle, joka käynnistyi täysimittaisesti vuonna 2022. Ukrainalla ei kuitenkaan ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia pitää Neuvostoliiton ydinaseita maassa. Ne eivät olleet Ukrainan vaan liittovaltion hallussa, eikä itsenäisellä Ukrainalla ollut kykyä eikä kapasiteettia ylläpitää tätä ydinasearsenaalia. Se, etteivät Ukrainalle tuolloin annetut turvatakuut pitäneet, on tietenkin suuri häpeä ja epäonnistuminen kansainväliselle yhteisölle.
Ei ole poissuljettua, että ydinpelote toimii tällaisissa tilanteissa ehkäisten laajamittaisen hyökkäyksen ja hallinnon vaihtamisen ydinaseita omistavaan maahan. Varsinkin kun Yhdysvallat liittolaisineen on monesti hyökännyt sellaisiin ydinaseettomiin maihin, joiden se on väittänyt – pääosin aiheettomasti – kehittelevän ydinasetta. Näin on käynyt esimerkiksi Libyassa, Irakissa ja nyt Iranissa.
Ydinpelote ja vaikutusvalta muiden maiden toimintaan
Ydinpelotteella, deterrenssillä, voidaan ajatella olevan kaksi erilaista käyttötarkoitusta: ydinhyökkäyksen estäminen ja kansainvälinen vaikutusvalta. Vastaiskun mahdollisuus voi tosiaan ehkäistä suoran hyökkäyksen, mutta onko ydinaseista jotain muuta hyötyä maailmanpolitiikassa? Voiko ydinasevaltio edistää sotilaallisia tai muita tavoitteitaan pelkästään omistamalla ydinaseita ja kenties uhkailemalla niiden käytöllä? Saavatko ydinasevaltiot vastinetta sijoituksilleen, jonka kokonaisarvo vuonna 2025 oli 119 miljardia dollaria? Onko deterrenssi ja ydinaseilla uhkaaminen auttanut näitä maita saavuttamaan tavoitteitaan?
Erityisesti viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, etteivät ydinaseet tosiasiassa auta kansainvälisessä politiikassa, kun pyrkimyksenä on pakottaa muita maita ydinasevaltioiden tahtoon. Ne eivät myöskään ole estäneet rajoitettuja sotilaallisia hyökkäyksiä ydinasemaihin.
Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israelin kimppuun vuonna 1973 (Jom Kippur -sota), Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Malvinas-saarille (Falkland) ja Irak ampui ensimmäisessä Persianlahden sodassa vuonna 1991 ohjuksia Israeliin. Intia ja Pakistan kävivät vuonna 1999 rajoillaan yli tuhat kuolonuhria vaatineen Kargilin sodan, ja myöhemminkin on erityisesti Kašmirissa ollut vakavia konflikteja. Ydinaseista ei myöskään ollut Yhdysvalloille mitään hyötyä, kun se yritti ratkaista Iranin panttivankikriisin (1979–81), jossa vallankumoukselliset opiskelijat olivat ottaneet amerikkalaisia panttivankeja ja pitivät heitä Yhdysvaltain suurlähetystössä toista vuotta.
Esimerkkinä Ukrainan sota
Ukrainan sota, joka alkoi Venäjän vallattua Krimin niemimaan vuonna 2014 ja puhkesi täysimittaiseksi hyökkäyssodaksi 2022, on myös hyvä esimerkki ydinaseiden vähäisestä merkityksestä valloitussodassa. Ydinaseiden käytöllä pelottelu ei ole saanut Ukrainaa myöntymään Venäjän vaatimuksiin. Venäjä yritti jo vuonna 2008 painostaa Ukrainaa olemaan hakematta Nato-jäsenyyttä, mutta tässäkin Venäjän pakottamisyritys epäonnistui.
Hyökkäyssodan käynnistyttyä Nato oli eskalaation pelossa alkuun hyvin varovainen tuessaan Ukrainalle. Pikkuhiljaa Ukrainalle on kuitenkin annettu yhä enemmän pitkän kantaman aseita ja runsaasti tiedusteluapua ja koulutusta. Ydinaseiden käytön uhka ei myöskään estänyt Ukrainaa hyökkäämästä Venäjälle Kurskin alueella tai käyttämästä nykyään pitkän kantaman drooneja venäläisen infrastruktuurin tuhoamisessa.
Kriittisin tilanne ydinaseiden suhteen oli ilmeisesti syksyllä 2022, jolloin Ukraina oli etenemässä nopeasti Dneprin yli. Venäjä pelkäsi hyökkäyksen etenevän kohti Krimiä ja harkitsi vakavasti ydinaseen käyttöä, mistä amerikkalaiset saivat tiedustelun kautta vihiä. Tässä tilanteessa amerikkalaiset ensinnäkin varoittivat vakavasti Venäjää, että ydinaseen käytöstä seuraisi voimakas sotilaallinen (joskaan ei ydinaseilla tehtävä) vastaisku. Toiseksi Yhdysvallat otti yhteyttä Kiinaan ja myös Intiaan ja sai näiden johtajat vakuuttamaan Venäjän siitä, etteivät ne missään tapauksessa hyväksy ydinaseen käyttöä. Kolmanneksi amerikkalaiset ilmeisesti myös varmistivat, ettei Ukrainan hyökkäys edennyt niin nopeasti, että se todella olisi uhannut Venäjän asemaa Krimillä. Näiden toimenpiteiden seurauksena sekä Venäjän ydinaseretoriikka että eskalaation uhka lievenivät.
Ydinaseet eivät siis ole edistäneet Venäjän tavoitteiden saavuttamista, mutta tekivät tilanteen kyllä erittäin epävakaaksi.
Iran, Israel ja Yhdysvallat
Toinen esimerkki ydinaseiden vähäisestä tai olemattomasta merkityksestä on Iranin sota. Sen enempää Israelin kuin Yhdysvaltojen ydinaseet eivät ole mitenkään auttaneet niitä tavoitteidensa saavuttamisesta. Iran on ampunut kuolettavia ohjuksia Tel Aviviin, eikä Iran ole suostunut Yhdysvaltojen ehtoihin, vaikka presidentti Trump uhkasi Irania sillä, että koko sivilisaatio voidaan tuhota yhdessä yössä – vähintään peitelty viittaus ydinaseen käyttöön. Iran valvoo edelleen Hormuzinsalmea eikä näytä mitään merkkejä periksi antamisesta. Ydinaseistaan huolimatta Yhdysvalloilla ei näytä olevan keinoja Iranin pakottamiseen.
Ydinasevaltiot vastakkain
Ydinaseet ja deterrenssi on mahdollisesti vaikuttanut siihen, etteivät Yhdysvallat ja Venäjä/Neuvostoliitto ole suoranaisesti sotineet keskenään. Toki monet maailmansotien jälkeiset aseelliset konfliktit maailmalla ovat olleet näiden maiden ja niiden etupiirien ”sijaissotia”. Ydineskalaation pelko on kuitenkin saattanut edesauttaa sitä, ettei suursotaa ole syttynyt. Tämä vastaiskun mahdollisuuteen perustuva deterrenssi ei kuitenkaan ole vedenpitävä, eikä ole mitään takeita, että se toimii tulevaisuudessa ja kaikissa tilanteissa. Tilanteet voivat eskaloitua vahingossa räjähtävästä ydinaseesta, provokaatiosta tai pieleen menneestä bluffista. Toistaiseksi päättäjät ovat olleet riittävän kylmäpäisiä ja riskit ovat jääneet läheltä piti -tilanteiksi. Mutta kuten YK:n pääsihteeri Antonio Guterres on todennut: ”Onni ei ole strategia.”
Johtopäätökset
Tutkimusten ja historian analysoinnin perusteella näyttää ilmeiseltä, ettei ydinaseista ole hyötyä muiden maiden pakottamisessa toimimaan ydinasevaltion tahdon ja tavoitteiden mukaisesti. Ydinaseisiin liittyvällä strategisella tasapainolla ei ole sotilaallista merkitystä. Mikäli haluaa valloittaa jonkin maan ja vaihtaa sen hallintoa, tarvitaan sotilaallinen maahyökkäys. Ydinaseet ovat tällaisessa hyödyttömiä.
Ydinasevaltioiden ja Naton on aika myöntää ydinaseiden sotilaallinen käyttökelvottomuus maailmanpolitiikassa. Riippuvuutta ydinaseista tulee vähentää. Jos halutaan pitää kiinni pelotteena toimivasta vastaiskun mahdollisuudesta, riittää tähän huomattavasti nykyistä pienemmät arsenaalit. Tämä ei edellytä suunnitelmia ja valmiutta ensi-iskuun. Kaikkien ydinasevaltioiden tulee sitoutua ensikäytön kieltoon.
Niin kauan kuin ydinaseita on ylipäänsä olemassa, riski niiden käytölle kuitenkin säilyy. Riskit kumuloituvat pitkien aikojen kuluessa. Siksi ainoa keino rakentaa selvästi turvallisempi maailma on ydinaseiden hävittäminen kokonaan.
Teksti: Kati Juva
Kirjallisuutta
Sauer T. How Useful Are Nuclear Weapons in Practice? (2024) Case- Study: The War in Ukraine, Journal for Peace and Nuclear Disarmament, 7:1, 194-210, https://doi.org/10.1080/25751654.2024.2359818
Stein, J. G. Are nuclear weapons a good bet? (2026). Defense & Security Analysis, 42(2), 251–258. https://doi.org/10.1080/14751798.2026.2670831
